TULENKOHENTAJA
- viisi Mooseksen kirjaa uuden ajan ihmiselle
4.9. Rikas isäntä ja aasintamma
Toisen kerran väkeä oli koolla suurten tammien katveessa, ja näille Mooses puhui:
"Kuulkaa te, kun Aaron suustansa sulavana kertoo teille nyt tarinan, joka
valaisee meille, miten hengen ääni toimii ohjaten meitä eläessämme täällä maan
päällä elämäämme”. Ja Aaron puhui: "Elipä kerran rikas mies, Bileam
nimeltään. Tämä mies ei oman tuntonsa äänestä tiennyt. Bileam eleli huolettoman
tyytyväisenä laajoilla maillansa ja palvelijoidensa keskellä, söi ja joi hyvin
joka päivä. Mutta koskapa hän ei kuullut sisimpänsä ääntä, kohteli hän kaikkia
alaisiaan sekä perhettään, vaimoaan että lapsiaan tylysti, ja myöskin hevosiaan
- joita olikin paljon - piiskasi tuon tuosta ojentamismielessä. Mutta oli
Bileamilla tilallaan yksi otus, jota hän jostakin syystä rakasti ja hyvin
kohteli, tosin salaa, jottei häntä pehmyt-sydämiseksi erehdyttäisi luulemaan.
Tämä otus oli aasi, aasintamma.
Usein illoin, kun talon askareiden äänet olivat vaimenneet, livahti Bileam ulos
tallille, satuloi aasintammansa ja läksi pientä syrjätietä pitkin sillä
ratsastelemaan. Bileam aina oikein vihelteli mennessään, niin hän nautti näistä
ratsastusretkistä. Mutta itsekkään-sokea kun oli, ei isäntä edes huomannut,
että aasi ei ollut lainkaan asiasta yhtä innoissaan, sillä isäntä oli kovin
lihava ja aasin luita ja lihaksia kolotti aina näiden retkien päälle.
Tulipa sitten eräs ilta, jolloin Bileam jälleen mieli lähtä samaiselle
sala-ratsastusretkellensä - ja niin hän lähtikin. Bileam satuloi rakkaan
aasinsa taputellen sitä ja jutellen sille helliä sanoja, ja lähti matkaan samaa
tietä, jota oli tavannut sen kanssa kulkea. Aasintamma läksikin nöyrästi
matkaan, sillä olihan se laitettu tätä isäntää elämäntöikseen kaikessa
palvelemaan. Kappaleen matkaa he käveleskelivät. Bileam hyräili ja nautti
olostansa. Kunnes yht’ja äkkiä jotakin: aasi hätkähti ja pysähtyi ja se
poikkesi tieltä sännäten pellolle: - se oli nähnyt enkelin seisovan tiellä
valtava leimuava miekka kädessänsä ja säikähtänyt kovasti. Lihava isäntä, joka
ei ollut nähnyt mitään, havahtui auvoisesta olostansa ja löi harmistuksissaan
aasintammaansa palauttaaksensa sen tielle. Kivusta ähkäisten aasi palasikin
tielle. Enkeli oli poissa, aasi huomasi, ja se saattoi jatkaa matkaa jälleen.
Bileam oli hetken ihmeissään ja hieman ärtyisänä, mutta se olo meni nopeasti
ohi, siksi paljon hän rakasti tuota kovin nöyrää ja kiltinluontoista aasiaan.
Matka jatkui verkalleen. Kunnes tultiin viinitarhojen reunustamaan solaan,
jossa oli kiviaita molemmin puolin tietä. Ja siinä! Keskellä tietä, aasi näki
sen taas; samainen enkeli valtaisa leimuava miekka kädessään. Ja aasi pelästyi
perin juurin. Sillä ei ollut paikkaa mihin paeta, joten se painautui
kauhuissaan kiviaitaa vasten likistäen samalla isäntänsä jalan itsensä ja aidan
väliin. Nyt Bileam äimistyi kerrassaan; mitä tämä tämmöinen oikein on! Ja hän
suuttui kunnolla unohtaen tykkänään, kuinka paljon aasiaan rakasti ja löi sitä
kovaa. Näin aasintamman oli palattava taas tielle, josta enkeli olikin jo
kaikonnut.
Bileam jatkoi tietä pitkin, mutta ei enää hyräillyt. Hän tunsi olonsa
kertakaikkisen hämmentyneeksi ja sekavaksi. "Mitäs tämä on, kummallinen
iltahan tämä tämmöinen on, aivan kuin mikään ei olisi entisellään"
ajatteli isäntä harmissaan ja hiukan jo peloissaankin. Hän ei voinut ymmärtää,
minkä vuoksi hänen aasintammansa tuolla tavalla häntä kiusasi vaikka kaikki oli
aivan hyvin. Ja koska aasi oli ainoa tärkeä mitä hänellä oli - eikä hän ollut
koskaan osannut selittää itselleen mistä tämä johtui -, nousi hänen sydämeensä
omituinen karvas ja epämiellyttävä tuntu, oikein kiusaantunut olo, jonkalaista
hän ei ollut ennen kokenutkaan. Kerrassaan huono olo piinasi häntä jossakin
sisuksissa, niin että hetken ajan Bileam luuli voivansa vaikka pyörtyä niille
sijoilleen. Ja vielä jotenkin yht'äkkisesti kaikki maailman asiat tuntuivat
aivan kuin tyhjiltä, merkitystään etsiviltä. Ja hän... hän oli lyönyt aasia,
pikku aasiaan, omaa rakasta aasintammaansa.
Bileam oli hiljaa ja matka jatkui jolkotellen. Isäntä ei enää nähnyt eikä
kuullut mitään. Sola kapeni kapenemistaan eikä Bileam huomannut, etteivät he
ennen olleet näin pitkälle tulleetkaan. Ja sitten se tapahtui taas: enkeli
täydessä taivaallisessa värileimussaan timanttisesti säihkyvä miekka kädessään
keskellä kapeaa polkua! Bileam ei nähnyt sitä, mutta aasintammapa näki, näki
totisesti ja pillastui. Mutta polku oli jo kapea, eikä ollut peltoakaan jonne
sännätä eikä aitaakaan, johon isännän jalkaa vasten pehmeästi painautua, eikä
takaisinkääntyminenkään onnistunut, jotenka aasin ei auttanut muu kuin lyödä
itsensä maihin ja sulkea kauhuissaan silmänsä. Nyt Bilean ei ehtinyt ajatella
kerrassaan mitään, siksi yllättäen tämä kaikki tapahtui ja vielä ylitti moninkertaisesti
hänen käsityskykynsä, sillä olihan hän tottunut elämään lihallisen tahtonsa ja
halujensa mukaisesti sillä tavoin, että kaikki asiat yleensä sujuivat juuri
hänen ajatustensa suuntaisesti.
Mutta tänä merkillisenä iltana asioiden kulku ei ollut niin. Bileam ei kyennyt
ajattelemaan mitään eikä sitäkään - hänen ajatuspyöränsä jumittui täysin -,
nosti vaan kätensä joka piteli keppiä ja löi sillä täydellä voimalla aasi-paran
kylkeen parahtaen samalla: "Liiku, kaakki!". Aasintamma päästi kovan
tuskaisan kiljaisun samalla kun isännän käsi oli jo noussut konemaisesti ylös
suorittaaksensa toisen asioidenkuluntavalliselleen-palauttavan iskun. Mutta
sitten tapahtui jotakin - aasin tuskankiljaisuko sen sai aikaan? -- Bileamin
käsi nousi ylös, hänen sydämensä läpi iski tuskan salama, äkkiarvaamatta, ja
hän kykeni ajattelemaan vain jotakin sen suuntaista, että "näin ei voi
olla, tämä on nyt väärin" ja niin samalla kun käsi yhä oli kohotettuna
ylös keppiä kouristuksessa puristaen - aivan kuin toinen voima pitelisi siitä
kiinni, ettei pääsisi enää alas heilahtamaan - isäntä ähkäisi ja häneltä
katosivat kaikki ruumiinvoimat ja jokin tuulahdus sai hänet nostamaan päänsä ja
katsomaan eteenpäin polulle. Lopulta Bileam aukaisi silmänsä, ja nyt hän näki.
Nyt Bileam näki sen, näki ensimmäistä kertaa elämässään, kauneimman ja
voimallisimman ilmestyksen mitä ikinä ennen oli saanut nähdä! Isäntä katsoi
olentoa, jonka aasiparka jo kolmasti oli nähnyt ja peljästynyt: suuri kultainen
enkeli, vihertävää ja sinertävää hienonhienoa kultahohdetta ympärillään, ja mikä
ihmeellisintä; valtavan kokoinen tuliloimuinen miekka kädessään. Bileam
tuijotti taivaallista sanansaattajaa hetkisen eikä kyennyt hengittämään. Ja
tovin perästä hän, aasintamman lihava isäntä, kaatui uskollisen ratsunsa
selästä kuolleena maahan". (IV. 22:21-34)
Tästä Mooses jatkoi: "Kiitämme rakasta veljeäni Aaronia tästä
opettavaisesta tarinasta. Siinä oli yhden ihmiselämän päätös. Mutta tarina ei
lopu suinkaan siihen vaan tavoittaa peräti uuden alkunsa. Bileam palasi kotiin
muuttuneena miehenä. Nöyrin, hiljaisin aatoksin hän käveli kotitilan suuntaan
aasiaan tuonkintuosta hellästi silitellen. Bileam seisoi sillä hetkellä
taivaallisen tuomioistuimen edessä - hänen oman kultaisen enkelinsä edessä.
Kultainen enkeli istui kultaisella istuimella kultaisessa salissa ja
näytti Bileamille kuin suorana kuvana elävästä elämästä hänen itsekkään
lihallisen elämänpolkunsa eri vaiheita. Se oli isännälle kauhea, piinaava
koettelemus. Hän tunsi itsensä sillä hetkellä maailmankaikkeuden huonoimmin
luonnistuneeksi ja rumimmaksi otukseksi sanoinkuvaamattoman katumuksen viillon
ja inhon lihan elämäänsä kohtaan kaikertaessa hänen sydäntään. Se, mikä tuossa
enkelin edessä oli kaatunut hengettömänä maahan, kuollut pois, ei ollut Bileam,
vaan Bileamin lihallinen luonto, lihan mielen ymmärrys. Hänen kivisydämensä oli
hajonnut palasiksi ja ensimmäisen kerran hän tunsi elävällä tunnollaan niitä
elämän-virtauksia, joita sydämellä pitääkin tuntea, niitä henkimaailman herkkiä
ja voimallisia tuntoja, joita tuntoja tänne ainemaailmaan välittämään on elävä
sydän ihmiselle annettukin -- myötätuntoa, rakkautta, intohimoa, ylös- ja
eteenpäin pyrkimisen paloa, armollisuutta, syvää surua ja rajatonta
riemutanssia… niin, ja; rauhaa, olemisen ja tietämisen varmuuden tuomaa
sielunrauhaa. Bileam palasi kotiinsa eikä kukaan enää tuntenut häntä, sillä
entinen jäyhä ja kopea ja äkkipikainen mies oli poissa. Tilaan oli astunut
vähäsanaisempi, helläsydäminen ja huomioon-ottava, jopa nauravainen - jonka
muut saivat ilokseen ajanoloon huomata -, rakastettava ja nöyrä mies, joka aina
mietti ennen muiden etua ja hyvinvointia kuin omaansa". (IV. 22:34, 35,
38.)
Mooses jatkoi: "Tarina on siis vertauskuvallinen ja sisältää paljon
totista tietoa elämän ikuisista lain-alaisuuksista”. Mooses oli hiljaa
mietteissään tovin ja siirtyi samalla pienen aukion keskelle kasaillun
tulipaikan ääreen istumaan, sillä siihen sattuivat jo hieman viilenevän illan
viimeiset auringonsäteet lämmittäen. Seurakunta hakeutui istuutumaan sekin ja
Mooses puhui: ”Ja nyt minä selitän tarinaa teille, ja selitys on tämä: Bileam
on ihminen, melkoisen tavallinen itsekästä elämää elävä ihminen. Suurin osa
kaikista ihmisistä, lihan mielensä ohjauksessa eläessään, ovat useimpina
aikoina olleet sielultaan samanlaisia kuin tämä isäntä, ja tulevat vielä
pitkään olemaankin. Ihminen, kuten Bileamkin, siis keskittyy kaikessa elämisen
toimessaan järjestelemään lihallisen elonsa mahdollisimman turvatuksi ja
mukavaksi. Kaikki asiat ja muut ihmiset hänen ympärillään saavat mielessään
merkityksen vain siinä suhteessa, tukevatko ne vaiko uhkaavatko tätä
joka-aikaista pyrkimystä järjestellä itselleen turvatun ruumiin elämän. Mitään
muuta ympärillään ihminen ei saata huomata - sitä ei ole hänen tietoisuudelleen
kertakaikkiaan olemassa. Ja tässä, kuten Bileamia seuraamalla saatoimme nähdä,
tässä itsetiedottomassa itsekkäässä elämänmuodossa on ihmisen koko epäonni ja
surkeus. On suuri erehdys piilottaa elämän lahja - henki, elävä ajatus - ja
ruokkia vaan ruumiin tarpeita. Me saatoimme nähdä, että lopulta ihmisen elämä
on aivan tyhjää, kenties monta kertaa johonkin mittaan asti mukavaakin, kevyttä
ja helppoa, juoma ja syömä aina huulten ulottuvilla - ruumiin tarpeita kun
ollaan hellimässä niin se onkin ensisijainen tavoite -, mutta tyhjää, vailla
todellista sisältöä ja merkitystä, vailla taivaallista suuntaa. Kun ajattelemme
hengen olevan, kuten se onkin, elossa vaan tässä nimenomaisessa ikuisessa
nykyisyyden hetkessä, ymmärrämme sen olevan meidän tosi elämän, meidän ainainen
elämämme todellisuudessa; ja kun samalla tiedämme ruumiimme elävän maan päällä
ainoastaan ajan ja sen päälle maatuvan, ymmärrämme sen olevan kuoleman. Siis: ruumiin
ravitseminen on elämää kuolemaa varten, ja siten se on valhe-elämää suhteessa
hengen elämään".
Bileam on siis ennenmuuta ruumistaan ravitseva ja sen tarpeita kuunteleva ja täyttävä
ihminen. Mutta, jokaisella ihmisellä on henki, taivaasta maan päälle -
ajatusmaailmasta aineeseen - astunut sielu, joka seuraa ruumista koko sen
elämän vaelluksen ajan. Ja tämä sielu, joka sisältää syvimmän elämän ja
totuuden tunnon, rakkauden tunnon, oli Bileamille aasintamma. Tämä isäntä,
kuten melkein jokaikinen ajattelematon ihminen kylmäkiskoista harha-elämäänsä
eleleskellessänsä, tulee – mutta salaa muilta - hellineeksi tuota syvintä
henkeä ja elämänymmärrystä itsessään, henkeä, joka on hänen oikea elämänsä, ja
sitä syvästi rakastaneeksi. Kun ilta hämärtää ja ihmisten silmä välttää, nousee
hän ja hakee aasintamman pilttuusta ja lähtee pikku retkelle, salaiselle
retkelle itsensä kanssa omaan aina-eläväiseen kuningaskuntaansa".
"Mutta nyt, rakkaat ihmiset, meille alkavat avautua todellisen viisauden
kauniin-huimat syvyydet, ihmiselon salaisuudet! Saatammehan ymmärtää, ettei
asianlaidan tulisi suinkaan olla näin päin, että ihmisen eläessä itsekästä
lihallista turhuuden ja pahuuden elämäänsä hänen sielunsa - siis hän itse - on
alistettuna tämmöisessä asemassa, aasintamman asemassa. Sielu saa vain silloin
ja tällöin lihallisen isäntänsä huomion ja taputuksia muutoin maatessansa
hämärässä pilttuussaan, ja kun huomion saa, silloinkin joutuu kantamaan lihavaa
turhissa aatoksissa ja lihan puuhissa turvonnutta ruhoa pitkin aina sitä samaa
pikku tietä, joka vain kapenee ja kapenee ja hämärtyy ja hämärtyy isännän siinä
samalla tyhmästi vihellellessä. Hengen tahdon mukaisesti tilan tulisi olla
aivan päinvastaisesti: nöyrän ja rakastavan aasintamman tulisi olla elämän
johdossa ja isännän alati olla sen seurassa ja kaikessa sen viisautta kuulla,
nauttia sen rakastettavasta ja rauhaisasta seurasta ja hellästi huolehtia
hyvinvoinnistaan, eikä suinkaan huomion tälle suodessaan aina sälyttää koko
maallisen valhe-elämänsä sen selkään omalle ruumiilleen pientä hupia vaan
suodaksensa".
"Kun sielun, elämän kaikkivoivan älyn, kuuluisi olla elämämme johdossa
mutta näin ei ole, niin mitä silloin tämän sielun tulisi tehdä? Jossakin
elämänkäänteessä sen tulee muistuttaa tätä harhoissaan paisunutta ihmistä
totuudesta, joka totuus on hengen elämässä, eikö vain? Ihmisen kaikki ajatus ja
sydän on niin kovin lihan himoissa, turhan viettelyksen loassa ihroittunut,
ettei aivan pieni muistutus enää riitä. Hengen on siis asetettava itsensä näyttävästi
näytille, keskelle tietä. Hengen tulee astua keskelle ihmiselon polkua huutaen:
"tästäpä ei ohi mennä!". Mooses oli hetkisen hiljaa antaen
ajatuksensa luoda kuvaa ja jatkoi sitten: ”Kun uuvuksissaan raahustava
aineellista kuormaansa kantava sielu äkkää enkelin valtava leimuava miekka
kädessään, tilanne on uusi ja yllättävä. Totuuden miekka, kirkkaudessaan
häikäisevä, sokaisee uinuvan-hämärässä vaeltamaan tottuneen sielun ja tämän on
poikettava tieltä. Tässä on viisaus: miksi se poikkeaa tieltä? Sentähden, että
ymmärryksen unta nukkuvalle ihmiselle on jollakin tavoin osoitettava, että se
on väärällä tiellä, vikasuunnalla kerrassaan; hänelle on osoitettava, että
hänen elämäntapansa on kokonansa vääristynyt ja vastakkainen elämän hengen
tahtoon nähden -, että ollaan raahustamassa itsekkyyden turhalla tiellä, vain
omaa huvia ja pientä mukavaa ja ruumiin yltäkylläisyyttä tavoitellen. Tie -
elämäntapa - on tykkänään väärä, ja siltä on astuttava sivuun ja vielä
näyttävästi sittenkin".
"Mutta arvaahan sen, kuinka käy kun sielullisen laiskuuden tilassa olemaan
tottunut ihminen yht' ja äkisti heitetään turvalliselta polulta sivuun. Yllätys
ja järkytys on suuri ja suuttumus nostaa ruman päänsä. Ja sen tähden, että
korkea sydämen ymmärrys, älyllinen omatunto, ihmiseltä uupuu - yhteys sielun
viisauteen on katkennut lähes tyystin -, ei tämä osaa käyttää muita
voimakeinoja, tietoisuutensa rajoittuessa ruumiin elämään, kuin ruumiillista
väkivaltaa; muuta ratkaisua ei pimennyt ihmisen mieli saata kertakaikkiaan
keksiä, ja se lyö aasia tämän takaisin tutulle ja turvallisen-tuntuiselle
tyhmyyden ja laiskuuden tielle palauttaaksensa. Sielun on palattava taas
tielle, olkoonkin väärä, sillä lihallisen luonnon tahto on koskemattoman pyhä -
ollaanhan sen kuningaskunnassa, aineessa -, kuten on myös koskematon ja pyhä
hengen tahto taivasmaailmassa. Aasi ei saata, vaikkakin paremmassa tiedossansa,
ihmisen puolesta päätöksiä tehdä".
"Matka jatkuu, mutta ei enää aivan yhtä hilpeästi, sillä jotakin on
tapahtunut, jotakin peräti epämukavaa. Ja koska ihminen ei tiedä mitä se on,
saa se aikaan pienen pelon tunteen ja hän johtuu miettimään: "Onko
maailma sekaisin mennyt vai mitä tämä tämmöinen on? Eikö elämäni olekaan alusta
loppuun asti yhtä tasaista auvoa vain?". Kysymys on pieni ja harmittoman
oloinen, mutta ratkaiseva ymmärryksen heräämisen tiellä. Valheellinen elämä on
saanut ylitsensä-käyvän vastustajan – totuuden - ja ensimmäinen särö sen
kuoreen on syntynyt".
"Ratsastusretki jatkuu, väärällä tiellä edelleen, mutta ei entisenlaisen
harmittoman tyhjän-hilpeyden vallitessa. Hengellisen näkökyvyn tyystin
kadottanut tylsämielinen ihminen ei saata aavistaa mitä kaikkea hengen äly
hänen varalleen on suunnitellut rakentelevansa. Ihmiselämä jatkuu pinnalta
tarkasteltuna tavanomaisesti. Mutta jotakin tapahtuu: elämisen ohut autuus,
tyydyttävä tyytyväisyyden tunne on haalistunut, ja samalla perusteet joilla
surutonta valhe-elämää on tähän saakka ylläpidetty ovat käyneet entistä enemmän
vähiin; elämän tie on kaventunut. Ihminen ei tietenkään pane tätä merkille,
mutta elämäntien kapeneminen tarkoittaa samalla enkelin ja totuuden miekan
kohtaamisen todennäköisyyden kasvamista, ja samalla erityisesti sitä, että
kohtaamisen tapahtuessa pakomahdollisuudet ovat entisestä vähissä".
Mooses jatkoi: "Uskokaa ihmiset, kun sanon teille: valheen tie on alati
kapeneva tie, huomaako ihminen sitä tahi ei. Bileamin, itsekästä lihan elämää
elävän ihmisen, tie kapenee entisestään ja siinähän se sitten taas seisoo,
mahtava enkeli totuuden miekka kädessänsä. Tylsämielinen ihminen ei sitä näe
vaan aasipa näkee, häikäistyy ja kauhuissaan painautuu kiviaitaa vastaan, kun
ei muuannekaan pääse. Ihminen ei tässä kohdin ymmärrä muuta kuin oman pelonsekaisen
hämmästyksensä ja kivun jonka jalan puristuminen aasin kyljen ja kiviaidan
väliin tuottaa. Jotenka: ihmisen ei auta kuin suuttua ja lyödä jälleen rakasta
aasiaan tukalasta tilasta päästäkseen. Tuska kirveltää sielua - aasia - ja sen
on taas palattava tielle, josta enkeli onkin jo kadonnut".
"Taas matka jatkuu hiljaksiin - mutta ei niin ettei mitään olisi
tapahtunut; ihminen on nyt tosissaan peloissansa, tuskan viilto kirpaisee
sydäntään ja hän ponnistaa ollakseen miettimättä sitä pahaa mitä taas tuli
äkkipikaisuuksissaan rakastamalleen sielulle tehtyä. Mutta ei auta, omatunto
kaikuu sisuksissa. Alkuaan huviratsastus jatkuu nyt kärsimystienä, mutta
kuitenkin jatkuu - sen täytyy jatkua -, vaikka aasia uuvuttaa kovin. Bileam -
lihan ylpeä ja pelokas mieli - ei anna periksi, sillä se taitaa aavistaa, että
jos nyt luovuttaa kaikki on lopussa. -- Matka jatkuu. Tie kapenee. Aasintammaa
rasittaa jatkuva valheen ja turhuuden ja pahuuden kantaminen. Ihminen ei
uskalla enää katsettaankaan maasta nostaa, siksi epämiellyttävien tuntemusten
vallassa hän kokonansa on. Bileam ei jaksa enää, laahustaa vain ilotonna
elämänsä tietä - väärää tietä - epätietoisuuden ja sekavien aatosten mielessään
sokeina eestaas säntäillessä".
Mooses vetää hetken henkeä, suoristaa itsensä ja huoaten jatkaa: "Ennen isännällä
kaikki oli hyvin. Elonsa tie näyttäytyi suorana ja turvallisena... mutta sitten,
sitten tämä aasintamma, rakas aasintamma sekoitti kaiken. Ihmis-mielessä kaikki
on jo menetetty ja onnen elämä jäänyt taakse. Polku vaan kapenee, liikkumatila
elämäntiellä loppuu kokonaan, on pimeää ja hiljaista. Ja sitten, vielä kerran: enkeli
näyttäytyy, voimallisena, uljaana, tietäväisenä, kirkkaana ja kauniina,
totuuden säkenöivä miekka kädessään. Aasi lyö itsensä maihin ja Bileam, kuin
kone, nostaa kätensä jossa pitelee keppiä ja lyö kaikin voimin sieluaan ainoana
ajatuksenaan enää hiljentää tuo ääni joka tuhosi hänen elämänsä ainiaaksi.
Sielu valittaa tuskissaan, sydäntä viiltää, keppikäsi kohoaa toistamiseen,
pysähtyy, ja silloin sydän särkyy. Tuskan ähkäisy kirpoaa huuliltaan ja ihminen
nostaa katseensa, ja nyt hän näkee. Ihminen näkee vihdoin valon, totuuden.
Isännän silmät aukenevat ja valkea sielussa syttyy valaisemaan pimeän sydämen.
Itsekäs lihan ihminen kaatuu hengettömänä maahan; siltä ovat
olemassa-olemisensa syyt loppuneet, maallisen huoneensa pystyssä-pysyttämisen
perusteet murentuneet. Ei ole enää pakotietä, ja ihmisen sydän, pimeä sydän, on
murtunut kappaleiksi".
Mooses tarkkaa kuuntelijoita ja terävöiden katseensa sanoo: "Ihminen on
näin kulkenut kapenevan tien, pahuuden ja ymmärtämättömyyden tien, loppuun.
Ihminen on kuollut valheelle, itsekkäälle ruumiin elämän vaatimusten
täyttämiselle. Lopun te jo tiedättekin: Bileam havahtuu eloon, herää
todellisuuteen. Ihminen yhtyy itseensä rakkaudessa, myötätuntoisuudessa ja
ilossa, yhtyy kultaiseen taivaalliseen enkeliinsä ymmärtämyksen kirkkaudessa,
totuuden tiedon tuntemuksessa. Bileam taluttaa aasinsa kotipilttuuseen. Ihminen
on näin herännyt kuulemaan totuuden äänen, vihdoin heittänyt epäjumalan -
ruumiin tarpeiden eteen vaan elämisen - pois sydämestään ja ajatuksistaan ja
asettanut sielun, elämän lapsen, maallisen elämänsä johtoon. Hyvät Egyptin
kansalaiset, rakkaat ihmiset kaikkina aikoina, kuulkaa; minussa ruumis on
elämän-hengen leipä! Teissä, vielä maallisissa, lihan mielen mukaisen elämän
loppu on totisen elämän, hengen ja kirkkaan tietoisuus-elämän alku!". (IV.
22:21-35, 38. 23:8-12, 19-24. Luku 24)